30.9.2016

"Sä et taida pelätä mitään"

Kesällä mun piti mennä kaverin kanssa kuvailemaan Tulitikkutehtaalle, mutta äkillinen ukkoskuuro Särkänniemen paikkeilla ajoi meidät takaisin keskustaan. Kaverin juostessa bussiinsa mä jäin pitämään sadetta yhden kerrostalon katoksen alle.  Siinä saman katoksen alla oli vanhempi herrasmies, sellainen hieman pultsarimainen. Kaivellessani rakeita hiusteni seasta tuo mies tuli puhumaan ja tarjosi paperia, jolla kuivata silmälasit. Mies puheli kaikenlaista, kyseli mistä mä olen Tampereelle tullut ja kertoili omasta värikkäästä elämästään yrittäen samalla tarjoilla mulle tupakkaa ja viinaa.

Puheltiin ehkä noin 10 minuuttia, kunnes mies katsoi mua silmiin haaleansinisillä silmillään ja enemmänkin totesi, että mä en taida pelätä mitään.  Tarkennusta kysyessän kuulin vain sen, että mä vain näytän siltä. Pahimman sadekuuron hellittyä mies kätteli mua, toivotti hyvä jatkoa ja hyppäsi pyöränsä selkään varoitellen vielä miehistä.

kuvista kiitos Mimmalle

Miksikö mä päätin jakaa tuon tarinan? Jotenkin tuo lyhyt hetki sai mut miettimään paljon sitä, mten moni on vuosien aikana tuntunut ajattelevan mun olevan rohkea - etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa ei mun mielestä ole ollut mitään tekemistä rohkeuden kanssa. Toki rohkeutta on monenlaista, moni ei välttämättä lähtisi Ouluun tietämättä yhtään missä nukkua seuraavat yöt tai juttelisi tuntemattoman keski-ikäisen pultsain kanssa säästä syrjäkadulla, mutta en mä osaa ajatella noita mitenkään rohkeina hetkinä. Asioilla on aina tapana järjestyä, Oulussakin parhaimmillaan saatiin valita minne mennä yöksi ja pultsarilta voi kuulla hyvä tarinoita eletystä elämästä.

Joskus nuorempana mä ajattelin, että on rohkeaa esimerkiksi pitää napapaitaa, mennä julkisille paikoille ilman meikkiä ja hiukset takussa. Julkisissa paikoissa, kuten leffassa tai keikalla itkeminen oli myös musta rohkeaa, vaikka tiesin ettei sellaisissa paikoissa kukaan huomaisi mun kyyneleitä. Viime aikoina mä olen huomannut tehneeni noita asioita sangen usein. Napapaitaakin uskallan jopa käyttää, vaikka maha välillä vähän pömpöttääkin. Olen oppinut sen, että maailma ei romahda jos joku näkee mun kyyneleeni tai näkee ajoittaisen napapaidan ja meikittömyyden aiheuttaman epävarmuuden. Silti mua pelotti olla tuossa yksi päivä haavoittuvaisena toisen ihmisen seurassa, mutta onnekseni se toinen ei juossut pakoon vaan halasi pitkään ja sanoi juuri ne oikeat sanat.


Mä ajattelin nyt syksyllä opetella taas sen saman asenteen, joka mulla oli vielä siloin, kun seikkailtiin pitkin Suomea ja ei pelätty tyyliin jokaista mahdollista asiaa. Mä en ole vielä ihan varma miten saada se asenne takaisin, mutta ajattelin aloittaa tekemällä enemmän asioita, jotka aluksi hieman pelottavat mutta tuovat enemmän tai vähemmän rohkeuden tunnetta. Nyt mä tahtoisinkin tietää, että milloin viimeksi sinä siellä ruudun takana olet tuntenut itsesi rohkeaksi tai ajatellut jonkun toisen olevan rohkea? :)

20.7.2016

Päivät ne vaan tulee ja menee läpi korvien sunnuntait



Takana pari unetonta yötä, pariin otteeseen sain sentään nukuttua parin kolmen tunnin seteissä. Nukkumatin unohtaessa mut mä olen ehtinyt kutomaan ja purkamaan parit epäonnistuneet tekeleet (karkkineuleprojektista lisää myöhemmin) Täykkärit-maratonin ohella ja siinä sivussa käynyt läpi kuvia, viimeisimpänä kävin läpi yhden rippikoululaisen juhlakuvia ja koitin pohtia mitkä ovat sukulaisille lähettämisen arvoisia.  Hiuksia olen tässä myös ehtinyt huoltaa, öljyhoidot ja värjäilyt on hyvä hoitaa neulomisen ohella. Tajusn tuosa myös sen, että Budapest-postaus on jäänyt vähän roikkumaan, sillekin asialle ajattelin nyt vihdoin viimein tehdä jotakin. Mutta nyt ensi alkuun ajattelin lähteä kameran kanssa kävelylle moikkaamaan nousevaa aurinkoa! :)