the night is calling me like a drum

 Järjetön työputki takana ja mä olen yhä tässä, suunnilleen yhtenä kappaleena. Riutanharjulla oli Jani & Jetsettersin keikka, olin joskus alkukesästä luvannut parille ihmiselle saapuvani paikalle, joten väsymyksestä huolimatta menin porukan mukana. Kamera tosin unohtui laukkuun, oli muuta ajateltavaa kuin kuvaaminen. Jonkun mulle tuntemattoman bändin soittaessa Wicked gamea Teo otti mut kainaloonsa, väitin että oli kylmä. Teo ei tosin tainnut uskoa mutta ei onneksi kysellyt turhia, sanaton yhteisymmärrys oli sangen mukavaa.

No I don't want to fall in love, this world is always gonna brake your heart

 

 Teetä ja venäläisiä konvehteja, hiuskriisejä ja suunnitelmia loppukesäksi, vietettiin T:n kanssa viimeinen ilta yhdessä ennen kuin kumpikin lähti omille teilleen eri puolille Suomea.

Tiistaina äiti tuli hakemaan mua, naureskeltiin meidän tavaramäärää.  
"Ni siis kui kauan me aiotaankaan olla reissussa, vuorokaus vai viikko?!"

Serkkujen koti oli vielä samanlainen kuin aina ennenkin, aamupala ulkona toi mieleen muistoja lapsuudesta. Päämäärätöntä kuljeskelua, lipeviä pullonkerääjiä, ruskettuneita ihmisiä. Aurajoen varrelta löytyi kitaraa soittava mies ja italialainen ravintola, naapuripöydässä oli pieni draamaqueen krokotiilinkyynelineen.

Illalla DBTL:n pääteltta kattokruunuineen ja tähtineen, joku nelikymppinen rokkarinainen kehui mun tyyliä ja huulipunan sävyä. Eturivin kylmä metalliaita, Jussin tuulikone ja ne biisit oli jotain parhautta. Plektroja sateli keikan lopussa hiusten kautta maahan, takana ollut mies nappasi yhden mun jalkojeni alta, ei sit menny ihan niin kuin Strömsössä.

 

 "Mulle sanottiin et jos me kaikki huudetaan tarpeeks lujaa ni toi teltan katto liikkuu. Kokeillaanks?"

Keskellä yötä kaakaota huoltsikalla, Teo piristi puhelimen välityksellä jutuillaan. Onnellisuusmomentteja. En suostu myöntämään kesän olevan vielä lopussa, mulla on ihan liikaa järjettömiä suunnitelmia odottamassa toteuttamista, liikaa julkaisemattomia postauksia rästissä. Mitä teille lukijoille kuuluu? :)

Muistatko miltä tuntuu juopua kesäyönä hölmöstä rakkaudesta

Kastella jalat heinikossa, suudella poikaa aidan takana
Siellä missä nokkoset lakastuu


Höpsöjä roadtrip-suunnitelmia, puistoissa istuskelua, hyttysenpistoja, väsyneitä juttuja ja vahvaa kahvia. Uusia työkavereita, uusia työkokemuksia ja naurunsekaisia päiviä, se tunne kun sanat eivät riitä kuvailemaan viime viikkojen fiilistä, kuviakin on vain parilta päivältä.





Yhtenä päivänä joku nuori pitkätukka soitti kitaraa työpaikan luona, teki mieli liittyä porukkaan. Kaupungilla tuntematon mies tuli puhumaan ja kertoi olevansa Kajaanista, mies ilahtui kun kerroin käyneeni Kajaanissa pariin kertaan.

 Hetkittäin on ikävä niitä, joiden kanssa ennen naurettiin paljon ja puhuttiin ties mistä, aika kai ajaa meidät erilleen joka tapauksessa.  L:n kanssa ollaan oltu taas yhteydessä pitkän ajan jälkeen, tosin L:n mielestä näytän vieläkin joltain Bon Jovi-tytöltä, en aina jaksa tajuta.

 Hei ihanaiset lukijat, pahoittelut tästä blogin hiljaisemmasta menosta! Töiden jälkeinen vähäinen vapaa-aika menee aika lailla muualla kuin koneen ääressä, Teo on onneksi jaksanut mun väsyneitä juttuja ja piristänyt mua kaiken tän työhulinan keskellä. Parit postauksen rästissä vieläkin, koitan saada ne mahdollisimman pian julkaistua + samalla koitan keksiä jotain pientä uudistusta blogin ulkoasulle :)

But the sun is still in the sky and shining above you

Chiquitita, you and I know
How the heartaches come and they go and the scars they're leaving

Kolme pulloa, kaksi hullua. Tai ainakin jotain sinne päin. Parisen viikkoa sitten hukutettiin Katin kanssa murheet kossukolalla, lopulta fiilis oli hieman parempi. Jos pystyisin niin ottaisin ainakin puolet murun murheista pois. Tänään oli Shastan aika lähteä kahden ja puolen vuoden ikäisenä, oon sanaton.

Shasta rest in peace <3 

Riihimäkirock '13

Ehkä ootan sua täällä sadekatoksen päällä

Jonne silloin kiivettiin ja ohikulkijoille naurettiin 

 

Lähikaupan myyjät ei mua enää tunnista
Mut Stadiin pääsee täältä edelleenkin tunnissa

Viime päivät ovat olleet ihan liian sekavia, mä en suoraan sanottuna tiedä mitä kertoa.

Eetu kävi kaupungissa ja joutui kuuntelemaan mun työpäivän jälkeisiä väsyneitä juttuja, kaksi työvuoroa peräkkäin ei ehkä sittenkään ollut hyvä idea. Viikonloppuna tuli nähtyä paljon uusia ja vähän vanhempia tuttavuuksia + sukulaisia, tää kuudes vuosi Riihimäkirockissa oli ehkä sekavin ja hulluin ikinä. Kamera meinasi unohtua melkein koko ajan laukkuun, joten festarilookista ei taaskaan ole fiksuja kuvia.

Eräs suloinen jätkä suuteli pitkään ja lupasi mulle kaiken mitä mä vain ikinä haluaisin, teki melkein mieli uskoa jätkän puheet.  Leikkipuisto festareiden jälkeen oli autio, käytiin porukalla keinumassa ja liukumäessä. Paljon mustelmia ja naarmuja, kengät täyttyivät hiekasta. Käveltiin nauraen kaupungin läpi, kuunneltiin musiikkia ja hymyiltiin paljon. Kaikki uudet ja vanhat kaverit: kiitos kaikesta, olette ihania! <3