Nyt säädettyjen asetusten mukaan runoilijat runoilee

Sanat eivät riitä kertomaan, miten pahoillani mä olen tästä blogin hiljaiselosta. Monena päivänä mä olen aloittanut kirjoittamaan postausta, mutta lopulta se on päätynyt siihen, etten mä ole tiennyt mistä mä lopulta edes kirjoittaisin. Sanat ovat tuntuneet niin tyhjänpäiväisiltä ja turhilta, etenkin kun samaan aikaan mielessä on tuhat ja yksi ajatusta. Pienen sukulaisen sairaus on pahentunut jälleen, joten ei ehkä ole mikään ihme, etten mä tiedä enää mitä sanoa tai kirjoittaa. Viimeisen kolmen kuukauden aikana on vain ollut ihan liikaa kuolemaa ja vakavia sairauksia.

  Muistan sen ajan, kun joulukuu oli mun lempikuukausi. Synttärit, joulu ja muu tohina saman kuukauden aikana, wohoo. Nyt jouduin pakottamaan itselleni edes hitusen joulufiilistä, etten olisi pilannut muiden joulua. Saatan kuulostaa kamalalta, mutta onneksi joulu on nyt ohi. Joulutohina alkoi ahdistaa jo siinä määrin, että H:n pyytäessä mua seuraksi baariin lähdin mukaan enemmän kuin mielelläni.

Vaikka mun joulufiilis lähtikin reilaamaan jonnekin etelään, niin tavoilleni uskollisena mun oli nähtävä Helsinki kaikkine joulujuttuineen. Päämäärätöntä vaeltelua pitkin kaupunkia, liikaa muistoja vuosien varrelta, alennusmyynneissä pörrääviä ihmisiä ja Stockan jouluikkuna, hetken aikaa tuntui kuin oisin palannut takaisin johonkin vanhaan tuttuun aikaan. Hetkellisestä mielijohteesta tavattiin tädin kanssa Bulevardilla, mentiin kahville ja rupateltiin niitä näitä. Kahvilassa muistin taas sen, että A vihjaili vapaasta asunnosta joskus parisen viikkoa sitten - ja pienen hetken verran teki mieli soittaa ja kysyä oisko kämppätarjous vielä voimassa.

Sunnuntaina nähtiin Emmin kanssa ekaa kertaa pitkään aikaan, nytkin lähinnä nopean kuvailun merkeissä.
Mulla oli taas kerran "huono kuva-päivä", joten saatte tyytyä erittäin huonoryhtiseen teinipeilikuvaan.
Ja jooo, Emmin paita + kämppä ovat kivoja. :3 

Ps. hyvää uutta vuotta teille lukijoille jo nyt! <3

Leiki että tää ei vois heikentää sua kuin tauti.

 

Kiire ja jouluväsymys yrittävät viedä voiton, onneksi voin kuulemma paeta R:n luo piiloon kaikkea. Tällä viikolla täällä hakattiin yksi teini-ikäinen tyttö aika huonoon kuntoon, sairasta. J kysyi pelottaako mua kulkea ulkona, mutta en mä silti aio viettää aikaani peläten kaikkea mahdollista.

 Kahvia ja päämärätöntä kruisailua kaupunkien rajoilla, keskustelut alkoivat lopulta pyörryttää. Nahkasohvalla istuessani tunsin olevani niin kaukana todellisuudesta ja niistä vuosista pikkukylässä, kun moni meistä joutui kestämään tuntemattomilta vähän kaikkea huutelusta lyönteihin. Onnellisuus siitä, miten hyvin toisella nykyään menee, sekä siitä, että me ollaan nyt tässä. Tiedättekö tekin sen tunteen, kun toisen älykkyys on ihanan juovuttavaa? Se, kun kumpikin oppii toiselta jotain uutta ja se, kun toinen ihan oikeasti ymmärtää sitä sekavaa tajunnan virtaa. Mä oon iloinen, että me tavattiin toisemme vahingossa juuri nyt.

 Tallinna oli vielä yhtä kaunis ja kotoisa kuin aina ennenkin, pieni irtautuminen arjesta tuli tosiaan tarpeeseen.
Hotelliyö, muutama ihana ravintola ja luminen joulutori, parhautta. .....siitä kylmyydestä huolimatta.

 

Tallinnan jälkeen Kellopeliappelsiini ja muutama lasi viiniä, R piti huolta siitä, että lasissa oli juuri oikea määrä viiniä. Elokuva pyöri ainakin kahteen kertaan, enkä saanut siitä silti mitään irti, hups. Keskustelut veivät mennessään, aamu tuli ihan liian pian. Yöllä oli tullut lunta, pienen hetken verran kaupunki näytti nätiltä.

Telkasta tuli uusintana se peli, kun Suomi voitti Ruotsin lätkässä. Mulle tuli ikävä sitä kevättä, sitä kun äidin kanssa katsottiin peliä yhdessä ja naurettiin. Sitä, kun pelin jälkeen ihmiset tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän höpsöjä, ja juna Helsinkiin oli ihan liian täynnä. Se, kun kadotin kaverini ja löysin L:n siitä väentungoksesta. Se, kun ihmiset lauloivat, halailivat ja sekä se yleinen onnellisuuden tunne.

Onnelliset tunnit alkaa viimein väsyttää.