Leiki että tää ei vois heikentää sua kuin tauti.

 

Kiire ja jouluväsymys yrittävät viedä voiton, onneksi voin kuulemma paeta R:n luo piiloon kaikkea. Tällä viikolla täällä hakattiin yksi teini-ikäinen tyttö aika huonoon kuntoon, sairasta. J kysyi pelottaako mua kulkea ulkona, mutta en mä silti aio viettää aikaani peläten kaikkea mahdollista.

 Kahvia ja päämärätöntä kruisailua kaupunkien rajoilla, keskustelut alkoivat lopulta pyörryttää. Nahkasohvalla istuessani tunsin olevani niin kaukana todellisuudesta ja niistä vuosista pikkukylässä, kun moni meistä joutui kestämään tuntemattomilta vähän kaikkea huutelusta lyönteihin. Onnellisuus siitä, miten hyvin toisella nykyään menee, sekä siitä, että me ollaan nyt tässä. Tiedättekö tekin sen tunteen, kun toisen älykkyys on ihanan juovuttavaa? Se, kun kumpikin oppii toiselta jotain uutta ja se, kun toinen ihan oikeasti ymmärtää sitä sekavaa tajunnan virtaa. Mä oon iloinen, että me tavattiin toisemme vahingossa juuri nyt.

 Tallinna oli vielä yhtä kaunis ja kotoisa kuin aina ennenkin, pieni irtautuminen arjesta tuli tosiaan tarpeeseen.
Hotelliyö, muutama ihana ravintola ja luminen joulutori, parhautta. .....siitä kylmyydestä huolimatta.

 

Tallinnan jälkeen Kellopeliappelsiini ja muutama lasi viiniä, R piti huolta siitä, että lasissa oli juuri oikea määrä viiniä. Elokuva pyöri ainakin kahteen kertaan, enkä saanut siitä silti mitään irti, hups. Keskustelut veivät mennessään, aamu tuli ihan liian pian. Yöllä oli tullut lunta, pienen hetken verran kaupunki näytti nätiltä.

Telkasta tuli uusintana se peli, kun Suomi voitti Ruotsin lätkässä. Mulle tuli ikävä sitä kevättä, sitä kun äidin kanssa katsottiin peliä yhdessä ja naurettiin. Sitä, kun pelin jälkeen ihmiset tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän höpsöjä, ja juna Helsinkiin oli ihan liian täynnä. Se, kun kadotin kaverini ja löysin L:n siitä väentungoksesta. Se, kun ihmiset lauloivat, halailivat ja sekä se yleinen onnellisuuden tunne.

Onnelliset tunnit alkaa viimein väsyttää.