"Sä et taida pelätä mitään"

Kesällä mun piti mennä kaverin kanssa kuvailemaan Tulitikkutehtaalle, mutta äkillinen ukkoskuuro Särkänniemen paikkeilla ajoi meidät takaisin keskustaan. Kaverin juostessa bussiinsa mä jäin pitämään sadetta yhden kerrostalon katoksen alle.  Siinä saman katoksen alla oli vanhempi herrasmies, sellainen hieman pultsarimainen. Kaivellessani rakeita hiusteni seasta tuo mies tuli puhumaan ja tarjosi paperia, jolla kuivata silmälasit. Mies puheli kaikenlaista, kyseli mistä mä olen Tampereelle tullut ja kertoili omasta värikkäästä elämästään yrittäen samalla tarjoilla mulle tupakkaa ja viinaa.

Puheltiin ehkä noin 10 minuuttia, kunnes mies katsoi mua silmiin haaleansinisillä silmillään ja enemmänkin totesi, että mä en taida pelätä mitään.  Tarkennusta kysyessän kuulin vain sen, että mä vain näytän siltä. Pahimman sadekuuron hellittyä mies kätteli mua, toivotti hyvä jatkoa ja hyppäsi pyöränsä selkään varoitellen vielä miehistä.

kuvista kiitos Mimmalle

Miksikö mä päätin jakaa tuon tarinan? Jotenkin tuo lyhyt hetki sai mut miettimään paljon sitä, mten moni on vuosien aikana tuntunut ajattelevan mun olevan rohkea - etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa ei mun mielestä ole ollut mitään tekemistä rohkeuden kanssa. Toki rohkeutta on monenlaista, moni ei välttämättä lähtisi Ouluun tietämättä yhtään missä nukkua seuraavat yöt tai juttelisi tuntemattoman keski-ikäisen pultsain kanssa säästä syrjäkadulla, mutta en mä osaa ajatella noita mitenkään rohkeina hetkinä. Asioilla on aina tapana järjestyä, Oulussakin parhaimmillaan saatiin valita minne mennä yöksi ja pultsarilta voi kuulla hyvä tarinoita eletystä elämästä.

Joskus nuorempana mä ajattelin, että on rohkeaa esimerkiksi pitää napapaitaa, mennä julkisille paikoille ilman meikkiä ja hiukset takussa. Julkisissa paikoissa, kuten leffassa tai keikalla itkeminen oli myös musta rohkeaa, vaikka tiesin ettei sellaisissa paikoissa kukaan huomaisi mun kyyneleitä. Viime aikoina mä olen huomannut tehneeni noita asioita sangen usein. Napapaitaakin uskallan jopa käyttää, vaikka maha välillä vähän pömpöttääkin. Olen oppinut sen, että maailma ei romahda jos joku näkee mun kyyneleeni tai näkee ajoittaisen napapaidan ja meikittömyyden aiheuttaman epävarmuuden. Silti mua pelotti olla tuossa yksi päivä haavoittuvaisena toisen ihmisen seurassa, mutta onnekseni se toinen ei juossut pakoon vaan halasi pitkään ja sanoi juuri ne oikeat sanat.

Mä ajattelin nyt syksyllä opetella taas sen saman asenteen, joka mulla oli vielä siloin, kun seikkailtiin pitkin Suomea ja ei pelätty tyyliin jokaista mahdollista asiaa. Mä en ole vielä ihan varma miten saada se asenne takaisin, mutta ajattelin aloittaa tekemällä enemmän asioita, jotka aluksi hieman pelottavat mutta tuovat enemmän tai vähemmän rohkeuden tunnetta. Nyt mä tahtoisinkin tietää, että milloin viimeksi sinä siellä ruudun takana olet tuntenut itsesi rohkeaksi tai ajatellut jonkun toisen olevan rohkea? :)

Päivät ne vaan tulee ja menee läpi korvien sunnuntait

Takana pari unetonta yötä, pariin otteeseen sain sentään nukuttua parin kolmen tunnin seteissä. Nukkumatin unohtaessa mut mä olen ehtinyt kutomaan ja purkamaan parit epäonnistuneet tekeleet (karkkineuleprojektista lisää myöhemmin) Täykkärit-maratonin ohella ja siinä sivussa käynyt läpi kuvia, viimeisimpänä kävin läpi yhden rippikoululaisen juhlakuvia ja koitin pohtia mitkä ovat sukulaisille lähettämisen arvoisia.  Hiuksia olen tässä myös ehtinyt huoltaa, öljyhoidot ja värjäilyt on hyvä hoitaa neulomisen ohella. Tajusn tuosa myös sen, että Budapest-postaus on jäänyt vähän roikkumaan, sillekin asialle ajattelin nyt vihdoin viimein tehdä jotakin. Mutta nyt ensi alkuun ajattelin lähteä kameran kanssa kävelylle moikkaamaan nousevaa aurinkoa! :) 

Provinssi(rock) 2016

Oli synkkä ja myrskyinen yö tai vähän vaaleampi ilta, ajettiin vahingossa harhaan tai tahallaan 

Muistan kuitenkin toisin minkä laulun Timo soitti ja sun kaulasi tuoksui hypnoosiin

Miten nollat ja ykköset haalistuu 

Katso horisontti on melkein huomaamaton, jos tää hetki jatkuu pitää kyljistä nipistää

Tälläisenä mä haluan muistaa sut, juostiin kultaa hiuksissa

 Kesäyössä ikkunat huurussa, sull' on kultaa hiuksissa 

Valokuvia kellastuneita ei meistä tuu

 Kursivoidut kohdat Olavin Kultaa hiuksissa-biisistä.

Provinssi-neitsyys on nyt mun osalta menetetty, huhhei mikä viikonloppu. Liian vähän unta ohuella patjalla koulun lattialla, tyyli mallia uitettu koira heti torstaista lähtien, vaatteet täynnä mutaa ja kaljaa rikkinäisistä palpa-pusseista, paljon käveltyjä kilometrejä, paljon naurua ja väsyneitä juttuja. Mä olen vielä sen verran sekaisin väsymyksestä ja vuorokausirytmin vinksahtamisista, etten mä ainakaan vielä pysty mitään tämän fiksumpaa kertomaan. Hauskaa oli, paljon hyviä bändejä ja meillä oli anniskelussa aivan ihana työporukka ❤

Oliko kukaan ruudun toisella puolella oleva Provinssissa? :)

Hei hei mitä kuuluu, sä kysyt ja kaikki ok

Mä en ole melkein kuukauteen edes kirjautunut tänne bloggeriin. Vaikka mun olisi pitänyt, vaikka mulla oli ties mitä suunnitelmia tänne blogiin. Mä en ole edes kovin varma siitä mitä oikein tapahtui, tiedän vain sen, että viimeisen kuukauden aikana mä olen ailahdellut laidasta laitaan. Samaan aikaan mä olen ollut todella väsynyt, mutta silti ylienerginen osaamatta pysähtyä ja rauhoittua kunnolla. Ollut iloinen ja onnellinen, mutta samaan aikaan niin turta, surullinen ja jotenkin niin ..... tyhjä? Mä en oikein osaa sanottaa fiiliksiäni edes itselleni, joten ei ehkä mikään ihme, etten ole osannut sanoittaa niitä edes läheisille kovin hyvin.

Soittolistoille on päätynyt paljon kaikkea sellaista, jonka luulin jo jättäneení taakseni ja unohtaneeni, samalla vanhat nostalgiset muistot ovat palanneet taas aiheuttaen hämmentävän paljon haikeutta. Kuunnellessani Dingoa ja sovittaessani taas ties kuinka pitkän ajan jälkeen huiveja, kiliseviä rannerenkaita ja verkkosukkia mä olen tuntenut itseni samaan aikaan edelleen siksi samaksi 20-vuotiaaksi tytöksi, joka neljä vuotta sitten juoksi pitkin Helsinkiä keikoilla, mutta samaan aikaan mä olen tuntenut itseni nin vieraaksi - mä taidan olla vähän hukassa.

Ylläolevan tektin mä kirjoitin joskus viikko pari sitten yhtenä unettomana alkuyön hetkenä, hetken mietittyäni päätin jakaa sen tänne vakka vähän pelottikin. Ehkä tuo vähän selittää myös teillen sen, miksi tämä blogi on ollut hiljainen, vaikka yhdessä vaiheessa uhosin kaikkea muuta. Onneksi mulla on nyt parit postausideat mielessä, yritän kirjoittaa niitä mahdollisimman paljon valmiiksi luonnoksiin odottamaan oikeaa hetkeä :) Postauksen kuva on otettu viime viikonlopuna Budapestissa, en halunnu laittaa kuvatonta postausta ja tämä mustavalkoisena jotekin toimii tuon luonnokseen jääneen tekstin kanssa. Mutta mitä teille lukijoille kuuluu? :)

Tulitikkutehdas 24042016

Käytiin Mimman kanssa Tulitikkutehtaalla kuvailemassa viime sunnuntaina, sinne on kyllä pakko päästä uudestaan sitten kun on vähän lämpimämpää - nyt meinasi tulla vähäsen kylmä kesken sunnuntaiseikailujen. Mun tyyli oli vähän mitä sattuu, koska olin juuri ollut sunnuntain töissä ja kotona pikapikaa vaihtanut työvaatteet toisiin, joten siksikin toinen kuvausreissu voisi olla ihan jees. Me ei myöskään nyt löydetty Lassi ja Leevi-graffittia, jonka pitäisi olla tuolla jossakin. Eli uuteen vierailuun löytyy jo aika paljon syitä, haha :D  Lisäksi Tulitikkutehdas puretaan tässä jossain vaiheessa, joten mä haluan kädä siellä mahdollisimman usein niin kauan kuin se on vielä mahdollista. Onko kukaan ruudun toisella puolella oleva käynyt vielä Tikkiksellä, onko tietoa uskaltaako kaikkiin rakennuksiin vielä mennä vai tuleeko tiilestä päähän?

Ja kuinka pikkupojat sattumaan uskovat ja hiekkalinnat tehdään sortumaan

Blogi on ollut hieman hiljaiselolla, pahoittelut siitä. Ensin alkoi työssäoppiminen (siitä lisää tarkemmin myöhemmin), sitten tulikin mahatauti, eli bloggaaminen ei nyt ihan ole ollut ensimmäisenä mielessä. Puhelimella on kuitenkin tullut otettua kuvia taas vaihteeksi enemmän kuin pitäisi ja mulla on postausideoita mielessä jonkin verran - harmi vain että vuorokaudessa on edelleen vain se 24 tuntia ja osa tunneista menee pakostakin nyt töihin ja nukkumiseen. Koulustressin ja väsymyksen vuoksi pää ei ihan toimi aina tarpeeksi hyvin tuottaakseen jotain fiksua tekstiä julkaistavaksi, mutta toivottavasti tilanne tästä paranee kesän lähentyessä. :) Mulla on jo alkanut hieman hamottua kesän festarikuviot, jännittää! Haluaisin hehkuttaa kesäjuttuja jo nyt, mutta sen verran mussa on ripaus taikauskoista, etten mä uskalla. Musta vain jostain syystä tuntuu siltä, että jos mä hehkutan kesäjuttuja jo nyt, niin sitten ne menee ihan pieleen, haha. Muita samanlaisia? Mitä teille ruudun toisella puolella oleville kuuluu, odotatteko jo kesää? 

Ps. tietokone ei tänään ole oikein halunnut suostua yhteistyöhön ja pitkän aikaa postauksen kuvat näyttivät hassuilta, toivottavasti ne näkyvät teillä normaalisti eikä esimerkiksi liian isoina!

Throwback Tuesday: Harcdore Superstar @ Pakkahuone

Facebook muistutti mua siitä, että tästä keikasta on jo kolme vuotta, hui. Nostalgian vuoksi päätin julkaista tbt-postauksen, alkuperäisen postauksen mä julkaisin tyylikkäästi puoli vuotta keikan jälkeen. Kuvat on jälleen huonolaatuisia ja tekstiä ei juurikaan, eli perus postaus kolmen vuoden takaa. :D

Tavastia myytiin loppuun ennen kuin ehdin ostaa liput, joten Pakkahuone sai korvata Tavastian. Lähtiessä junaliput vähän riipaisivat, mutta junan saapuessa Tampereelle tiesin illan olevan joka sentin arvoinen. Lämppäribändi ei hirveästi innostanut, joten hengasin kaupungilla ylimääräisen ajan.

"Ooks sä menos keikkaa kattoo vai vaan kaljalle?"

"......jooo siis mä haluan maksaa 30€ päästäkseni juomaan yhden kaljan."

  K18-puolella oli enemmän väkeä (lue = paljon pitkiä kännisiä miehiä) kuin sallitulla puolella, olisin tarvinnut jotkut parinkymmenen sentin korkkarit nähdäkseni edes vilauksen Jocken, Vicin tai Martinin hiuksista. Lyhyt keskustelu erään lipevyyden kanssa ja yksi tuopillinen riittivät mulle todistamaan sen, että mun ehkä tosiaankin kannattaisi siirtyä alaikäisten puolelle.

Sallitun puolen seinänvierusta oli siinä vaiheessa paria aikuista lukuunottamatta täysin tyhjä, ei mennyt kauaa kun tajusin lavan reunassa olevan tyhjää, toka rivi oli enemmän kuin jees. Jengi oli jälleen kerääntynyt yhdeksi rykelmäksi keskellä olleen metalliaidan luo, jotkut jouduttiin taas kantamaan kesken keikan pois.

Run to your mama oli jälleen aivan ihana. Se tunne kun jengi lauloi mukana, lopuksi Jocken "fuckin' beautiful!"  Paljon kylmiä väreitä ja pari kyyneltä, rakastuin entistä enemmän bändiin. Onnellisuusmomentteja.

Pääsiäinen 2016

Mä en aina oikein tiedä miten suhtautua kevääseen. Vuosi sitten eräs pieni sukulaiseni kuoli, nyt pääsiäisenä sain kuulla erään läheisen sairaudesta, tosin ainakin tällä hetkellä tilanne näyttää onneksi hyvältä. Surun, pelon ja toiveikuuideen sekoittamassa tunnekuohussa huomasin tänään toisen orkideani alkaneen puskea uutta lehteä, vaikka luulin kyseisen kukan olevan jo menetetty tapaus.

Pääsiäisenä kävin lapsuuden maisemissa, oli jotenkin surullista huomata jälleen uusia tyhjiä liikehuoneistoja. Pääsiäiskaupungista tuli mieleen enemmänkin aavekaupunki satunnaisista pääsiäiskoristeista huolimatta. Autioitumassa oleva kaupunki ja lapsuuden kotikylä tuntuivat jotenkin niin ahdistavilta, onneksi toinen pääsiäispäivä vietettin sitten vähän kauempana noista ahdistavan surullisilta kulmilta. Muuten pääsiäinen sujui ihan leppoisasti, myös meidän aikuisten ollessa enemmän tai vähemmän sokerihumalassa kaikesta siitä herkkumäärästä. Mukavaa kevättä kaikille sinne ruudun toisella puolella oleville! :)

#comeback

Kaksi vuotta sitten mä tein päätöksen, joka ei välttämättä ollut se parhain tai fiksuin, mutta siinä elämäntilanteessa se silti tuntui vaihtoehdoista parhaimmalta. Nyt kaksi vuotta myöhemmin mä lopulta myönsin itselleni tehneeni kyseisen pätöksen vääristä syistä. Mä lopetin kahdeksi vuodeksi mun ensimmäisen blogini pitämisen ja samalla menetin enemmän tai vähemmän mielenkiintoni bloggaamiseen. Olin niihin aikoihin parisuhteessa, joka ei ollut mulle henkisesti eikä fyysisesti hyväksi ja joka melkein sai kaikki mun silloiset ihmissuhteet kariutumaan.

Ensmmäisen blogin lopettamispäätöksen jälkeen elin reilun vuoden tavallaan kuplassa, mä olin tavallaan pelkkä kuori itsestäni. Kuulostaa varmasti todella kliseiseltä, mutta periaatteessa ulospäin mä olin mä, vaikka sisältä mä tein kuolemaa. Mä lopetin melkein kokonaan meikkaamisen ja korkkareiden käytön ja aloin pyöriä myös julkisesti laittautumattomana. Lähinnä siksi, ettei mun tarvitsisi kuulla kuittailuja siitä, miten mä "laittaudun kassamyyjää varten flirttailumielessä". Toisen mustasukkaisuus ahdisti, mä en tuntenut olevani enää mä. Mä olin vain tyttöystävä ja myöhemmin pelkkä avovaimo, vanhasta musta ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Luin vanhoja postauksia (onnekseni en ollut poistanut blogia  lopullisesti) ja muistelin kaiholla miten joskus oli hauska laittautua ihan vain omaksi iloksi ja lähteä vaikkapa piknikille kaverin kanssa. Kun peilistä takaisin katsoi väsynyt ja hieman harmaa kuori, mä mietin mihin katosi se pirteä parikymppinen, joka tykkäsi meikkaamisesta ja piti itseään kauniina. Milloin musta tuli lamaantuneen pelokas avovaimo?

Keväällä 2015 oli yksi yö, jonka mä varmasti muistan koko loppuikäni. Keskellä yötä puhuin poliisien kanssa ja mulla oli niin kylmä, toinen poliiseista kysyi voisinko mä olla jossain turvallisessa paikassa loppuyön. Se kamala itkunsekainen puhelu vanhemmille, jotka ihanina lähtivät onneksi keskellä yötä hakemaan mua takaisin lapsuudenkotiin.

Päivät vaihtuivat viikoiksi ja pian olikin kesäkuu 2015. Sain tiedon siitä, että pääsen vaihtamaan koulua Tampereelle ja täydellinen asunto täydellisellä sijainnilla löytyi lähes naurettavan helposti - eihän sihen tarvittu kuin oikeassa porukassa ääneen lausuttu ujo haave sitä, että musta joskus tulisi tamperelainen. Paljon on ehtinyt tapahtua, niistä tapahtumista tarkemmin lisää myöhemmin.

Mä olen poistanut joitakin vanhoja postauksia tästä mun ekasta blogista, loppujen kanssa mä en oikein vielä tedä mitä teen - jätänkö ne kaikki tänne näkyville, jääkö vain osa vai lähteekö kaikki pois jonnekin mun omaan piilokansiooni. Vanhoista postauksista näkee sen, että blogin ulkoasu on muuttunut pariin kertaan, sillä esimerkiksi joissain postauksissa kuvat ovat vähän sikin sokin. Tavallaan siitä hauskasti näkee miten mä miltei kolmen vuoden aikana vaihtelin ulkoasua ja kirjoitustyyliä, tavallaan se näyttää vähän liian sekavalta. Fiilikset vanhojen postausten suhteen ovat siis vähintäänkin ailahtelevat, mutta joka tapauksessa mulla on pitkästä aikaa oikeasti hyvä fiilis postaamisen suhteen ja mä haluan uskoa siihen, että nyt mä maltan päivittää blogiakin enemmän. Postausideoita otetaan mielellään vastaan, parit ideat mulla onkin jo valmiiksi mielessä. :)

Mitä teille kuuluu? :)